Auto jätettiin parkkipaikalle ja matkaa jatkettiin jalan.
Matkan varrella oli (sadekelillä ehkä järkyttävän) liukkaita puu- ja kiviportaita.
Karhuvaara
Vuoren laella oli söötti kivillä kuorrutettu retkeilymaja, jossa oli käynyt yksi jos toinenkin seikkailija, seinien puumerkeistä päätellen. Sauna olisi sopinut sinne kuin nenä päähän. Ja ulos majan viereen palju!
Ylämäkeä tarpoessa meinasi usko loppua välillä kesken. Onko se helvatan järvi edes täällä suunnalla... Tunnin kiipeämisen jälkeen bongasimme pyöreän järven, jonka vesi kimalteli auringossa turkoosin- ja smaragdinvihreänä.
Hassuja kivirakennelmia, joilla varmasti on jokin syvempikin merkitys.
Zaolla oli myös temppeli, totta kai. Temppelin takana pilkotti toinen parkkipaikka. Kas, järvelle olisi päässyt myös toista kautta, ilman metrinkään ylämäkeä. Patikoiminen oli kuitenkin, hikisestä helteestä ja välillä jäätävästi puhaltavasta tuulesta huolimatta, selkeästi parempi vaihtoehto. Muuten olisi jäänyt kokematta kaikki kaunis matkan varrella.
Sain aavistuksen siitä, mitä vuorikiipeilijät tarkoittavat vuoristossa nopeasti muuttuvalla säällä. Järven yläpuolelle alkoi kerääntyä pilviä salamannopeasti. Oli aika lähteä alas.
Että vielä tämänkin sain kokea.