Matkaan lähde

Istun tyhjän asunnon lattialla futonilla ja mietin, mitä vielä voisin jättää matkalaukusta pois, että se menisi kiinni. Melkein mahdotonta uskoa, että vuosi meni jo.

Auringonnousu Fujilla

Huomenna kun aurinko nousee, on aika jättää Sendai. Tie vie Tokion ja Pekingin kautta Suomeen. Näyttääköhän Suomi erilaiselta kuin ennen? Mitähän kaikkea on ehtinyt vuoden aikana tapahtua ja muuttua?

Japanilaisia ystäviä on nyt jo ikävä. Tärkeitä ihmisiä ja ystäviä myös eniten olen Suomesta kaivannut. Ensimmäisenä heistä näen varmaankin 3-vuotiaan siskonpojan, joka lupasi tulla bussiasemalle vastaan.

En voi sanoa Sayonara, koska tämä ei voi olla loppu. Sanon Mata aimashō, sillä vielä nähdään. Myös täällä blogin puolella, halusitte tai ette. ;)
     

"Today the guns are silent"

Vielä hieman jälkijättöisesti tunnelmia Havaijin Pearl Harborista, olkaatten hyvät.

Maailmanhistoriaan jääneessä satamassa on nykyään useita eri turistikohteita, joista jokaisen läpikäymiseen suositellaan varattavaksi aikaa useampi tunti. Koska kaikkiin kohteisiin ei yhden päivän aikana millään ehtinyt, päädyin hetken mielijohteesta valitsemaan USS Missouri -sotalaivan. Olisin myös voinut valita esimerkiksi USS Arizona Memorialin, yli 1700 miehistön jäsentä merenpohjaan 7. joulukuuta 1941 mukanaan vieneen sotalaivan muistomerkin ja käydä lukemassa kaikkien kuolleiden nimet.

Näin jälkeenpäin voin todeta, että valinta USS Missourista oli oikea. Oli kieltämättä pysäyttävä hetki seisoa samalla kannella, jossa maailmanhistorian verisin, yli 60 miljoonaa henkeä vaatinut sota päättyi, katsella kuvia ja kuunnella tuosta päivästä kertovia tarinoita, joissa ketään ei syytelty tai osoiteltu.   

USS Missouri, tuttavallisemmin "Mighty Mo", on palvellut kolmessa eri sodassa ja oli Yhdysvaltain laivaston viimeinen käytössä ollut sotalaiva. Se olisi edelleen käyttökuntoinen, mutta teknologialtaan hippasen vanhentunut. Laivan kannella seistessä olo tuntui jokseenkin pieneltä.  

Valkoinen rakennelma on uponneen USS Arizona -aluksen päällä lepäävä muistomerkki

Kamikaze-lentäjä jätti muiston itsestään aluksen kylkeen syöksyessään sitä päin. Kannella oli kymmeniä sotilaita, ja ihme kyllä, kukaan heistä ei kuollut, ei edes vakavammin loukkaantunut. Eräs paikalla olleista sotilaista oli todennut jälkeenpäin, että tilanne oli melko jännittävä. No voin kuvitella. Lentäjä sai seuraavana päivänä arvoisensa hautajaiset, Japanin lippuun käärittynä.

Kuvan vasemmassa yläreunassa voi erottaa kamikaze-lentäjän lähestyvän alusta

Rauhansolmimisen haluttiin tapahtuvan ei-kenenkään-maalla. Laiva oli tarpeeksi neutraali valinta ja paikkana oli Tokionlahti. Japanilaiset olivat sonnustautuneet mustiin pukuihin ja silinterihattuihin, amerikkalaiset työhaalareihin. Ei siksi, etteivätkö he olisi kunnioittaneet tilaisuutta tai muita paikallaolijoita, vaan siksi, että alle puoli tuntia kestäneen tilaisuuden jälkeen heidän oli määrä jatkaa päivittäisiä töitään. Lopuksi Sir Douglas MacArthur piti puheen maailmalle.  

"Today the guns are silent. The skies no longer rain death. 

 A great tragedy has ended. A great victory has been won..."

- Sir Douglas MacArthur, 2.9.1945

Aluksen ahtaat ja sokkeloiset sisätilat eivät ehkä ole olleet kaikkein miellyttävin työ- ja elinympäristö. Puhumattakaan miehistön mieltä painaneesta huolesta ja ahdistuksesta. Ei siis ihme, että he maihin päästessään halusivat pitää myös vähän hauskaa.

Nagoyaan ja takaisin

Tämäkin viikko meni hujauksessa, lähinnä Suomeen muuttoa järjestellessä. Lisäksi tehtiin 800 kilometrin pakollinen autoreissu Sendaista Nagoyaan, jossa saattelimme maallisen roippeemme laivamatkalle kohti Suomea.

Suuntasimme Sendaista etelään Tohoku Expresswaylle, jolla matka taittui joutuisasti. Mutta, kun lähestyttiin Tokiota ja poistuttiin moottoritieltä, matka tyssäsi ja tajusimme olevamme maailman suurimman metropolin iltapäiväruuhkassa. En ihan oikeasti ymmärrä, miten Tokiossa tai sen lähistöllä asuvien autoilijoiden kärsivällisyys kestää sellaisia ruuhkia...ja vielä joka päivä! Suomessa autoilijat varmasti nousisivat kapinaan, jos joutuisivat punaisiin valoihin odottamaan ja katselemaan, kun viisi paikallisjunaa saa mennä ensin.  

Jotenkin autoletka siinä kolmen tunnin aikana kuitenkin eteni, ja illan tullen pysähdyimme yöksi Kanagawa-nimiseen kaupunkiin. En juurikaan ehtinyt tutustua kaupunkiin etukäteen enkä myöskään paikan päällä, sillä matka jatkui seuraavana aamuna kohti Nagoyaa. Kartanluvun ohella (ei muuten eksytty kertaakaan) ihastelin jylhiä vuoristomaisemia. Fuji-vuori tosin oli paksun pilviverhon peitossa. Ehkä ensi kerralla sitten. Tomei Expressway Kanagawan ja Nagoyan välillä kulki läpi pitkien vuoristotunnelien ja pienen pätkän myös Filippiinienmeren rantaa pitkin.

Tässä muutamia autosta räpsittyjä kuvia.

 

Moottoriteiden liittymissä sai olla tarkkana, että valitsee (liian) monesta kaistasta juuri sen oikean, eikä aja ohi. Jos autossa on ETC-kortinlukija, moottoritiemaksu menee suoraan pankkitililtä. Lystin sai maksaa myös luottokortilla tai käteisellä.  

Jos vuotemme - ja viisumimme - Japanissa ei umpeutuisi runsaan viikon päästä ja jos kaikki juoksevat asiat olisi jo hoidettu, olisimme jatkaneet Nagoyasta etelään, menneet varmasti Kiotoon ja sieltä ehkä vielä Hiroshimaan. Mutta ei. Hyppäsimme shinkanseniin ja tulimme saman tien takaisin Sendaihin. Aikaa junamatkaan meni vajaa neljä tuntia, siis vähän vähemmän kuin automatkaan. Kyllä tuntuikin mukavalta päästä pitkän päivän jälkeen nukkumaan omalle futonille. Olen yllättäen tottunut lattianrajassa nukkumiseen. Tämä taitaa olla jo vakavaa.  

Ensi viikolla on tiedossa pankkitilin ja puhelinliittymän sulkemista ja muuta käytännön puhdetta, asunnon siivoamista ja ystävien hyvästelyä - en tykkää. Yritän ehtiä pyörähtämään myös täällä, sillä vielä olisi paljon asiaa.

Kakkua ja kulttuuria

Puuh! Onpas ollut vilkas viikko. Täynnä kaikenlaista, enimmäkseen kivaa. Pari päivää vietettiin yliopistolla japanilaisten opiskelijoiden orientaatiossa. Miyagista lähtee kuusi opiskelijaa elokuun loppupuolella Suomeen kahden viikon vaihto-opiskelujaksolle. Opiskelijat saivat pikaperehdytyksen suomen kielen alkeisiin ja ohjeita Tampesterin maisemissa selviytymiseksi. Stipendijärjestelmä ei ole täällä vielä niin yleinen kuin esimerkiksi Euroopassa, opiskelijat maksavat siis itse matkansa.

Suomalaisuuden, suomalaisten tapojen ja kulttuurien eroavaisuuksien miettiminen oli yllättäen aika vaikeaakin. Asioita, joita pitää itsestäänselvyyksinä ja joita ei aiemmin ole tullut edes ajatelleeksi, saavat aivan uudenlaisen näkökulman. Se on aika virkistävää.

Kaiken lisäksi opiskelijat ja henkilökunta järjestivät yllätys-Sayonara-juhlat. Olivat onnistuneet hämäämään kahta pahaa hyvää aavistamatonta oikein kunnolla. Kaikki opiskelijat olivat pukeutuneet yukatoihin, ja sain myös itse kokeilla sellaista. Erityisesti vyöviritelmä oli perin mielenkiintoinen: ensin sidottiin vyötärölle kaksi kapeampaa vyötä, joiden väliin tuli kovikekangas. Sen päälle laitettiin sitten paksumpi ja leveämpi vyö, joka sidottiin ja kiristettiin, kahden naisen voimalla ja taidolla, paikalleen. (Jos saan käsiini yhdenkään onnistuneen kuvan, julkaisen sen.) Yukata päällä ei meinannut jaksaa syödä edes yhtä kakkupalaa. Piileeköhän siinä japanilaisten naisten hoikkuuden salaisuus...

 Se kakku oli erityisen ihana 

Tällä viikolla oli myös ilo tavata blogituttu, Kotirouvana Japanissa -blogin Mervi, joka asuu Niigatassa. Tuliaisena hän toi herkullista päärynätoffeeta, jota ei Sendaista taida saada. Asumme muuten Suomessa samassa kaupungissa. Tuntuu varmaan aika absurdin hauskalta tavata sitten joskus siellä! 

Japanin-vuoden paketoiminen on myös aloitettu. Huomenna tulee kierrätysfirma kylään, arvioimaan käytössämme olleiden huonekalujen kuntoa. Pitäkää peukkua, että he huolivat ne mukaansa (voin ihan hyvin istua kaksi viikkoa patjalla ja pärjään myös ilman mikroaaltouunia), sillä huonekalujen hävittämisestä kaupungin toimesta saa maksaa melko pitkän jenin. Olemme myös yrittäneet kaupitella tavaroita paikallisille tutuillemme, mutta monella on niin pienet asunnot, ettei niihin mahdu yhtään ylimääräistä huonekalua.  

Perjantai 13. on kääntynyt täällä jo lauantaiksi, eikä taivas kaatunut päälle. Toivottavasti ei sielläkään!

Kaukana kavala maailma

Noin kolmen tunnin ajomatkan päässä Sendaista koilliseen on aivan erityinen paikka. Uinuva kalastajakylä vuoriston ympäröimänä, niemenkärjessä Tyynen valtameren rannalla, ilman ainuttakaan turistia. Kännykkäkin menettää siellä verkkonsa. Kun katsoo merelle, saattaa nähdä valaita (minua ei onni potkinut tälläkään kertaa). Asukkaat kuivattavat simpukankuoria, myyvät niitä ehkä jonnekin. Simpukkaröykkiöitä, kuin heinäseipäitä, näkyy siellä täällä. Sellainen on Oshika.

Potentiaalia vetovoimaiseksi turistikohteeksi olisi vaikka miten paljon. Ehkä kuitenkin parempi, että paikka on sellainen kuin on, muuten lumous voisi särkyä. Matkalla Sendaista Oshikaan voi kokea suurkaupungin ruuhkat, viehättäviä kyliä, maaseutua (kuin eteläpohjalaisia peltoja!), kalatehtaiden pökerryttävän hajun, siltoja (joista yksi on niin järkyttävän korkealla meren päällä, että sinne ei kovalla tuulella parane mennä), pitkiä tunneleita ja serpentiiniteitä. Poikkesimme matkan varrella Ishinomakiin ja Sant Juan Bautista Parkiin, jossa lepää kopio japanilaisten länsimaiseen tyyliin rakentamasta sotalaivasta, joka sittemmin myytiin Espanjalle. Laivaa sai ihastella korkealta näköalatasanteelta, josta avautui näkymä laskevan auringon kultaamalle Sendainlahdelle.

Edellisellä yrityksellä emme päässeet perille Oshikaan asti. Kun bensa alkoi loppua mutkaisella vuoristotiellä ja sumu tihentyä ympärillä, päätimme kääntyä takaisin. Perillepääsy toisella kerralla tuntui työvoitolta.