Honolulun helteiltä täytyi välillä ottaa taukoa. Mikäs sen sopivampi paikka viilentyä kuin sademetsä. Samalla tuli harrastettua haikkaamista, minkä kintut kyllä muistivat seuraavana päivänä. Lähdimme aamukahdeksalta pienellä porukalla kohti Manoa Fallseja, sademetsän keskellä ryöppyäviä vesiputouksia. Oppaana oli kolmannen polven havaijilainen, joka tunsi seudun puut, pensaat, linnut ja paljon paljon muuta.
Reittimme päätepiste oli itse vesiputous, joka sateiden jälkeen syöksee vettä huomattavasti suuremmalla volyymilla kuin kyseisenä päivänä. Muutama vuosi sitten se oli aiheuttanut myös hengenvaarallisen maanvyöryn. Kun putous alkoi häämöttää horisontissa, oli edessä vielä matkan jyrkin ja haastavin osuus. Savinen maaperä oli kohtuullisen liukas ja polku kapea: toisella puolella oli kallionseinämä ja toisella puolella 25 metrin pudotus alas...jonnekin. Tilannetta ei varsinaisesti helpottanut oppaan maininta japanilaisesta turistista, joka oli liukastunut ja kierinyt jyrkkää rinnettä sen 25 metriä...ja sen jälkeen parannellut kroppaansa (ja mieltänsä) sairaalassa muutaman viikon. Seurueessa riitti onneksi herroja, jotka tarjosivat auttavaa kättään kiperissä paikoissa. Ja minähän en tunnusta, että olisin joutunut sellaiseen turvautumaan.
Kuudenneksi viimeisessä kuvassa, oppaamme takana on kahvipensas. Hypistelimme myös puissa kasvavaa hassua sientä, joka kuulemma toimii antibioottina ja tappaa bakteereja. Joku on joskus väittänyt, että sademetsästä löytyisi apu kaikkiin sairauksiin. Totta tai tarua, mutta käytännössä oikeiden kasvien löytäminen ja niiden uuttaminen ja jalostaminen lääkkeeksi lienee monimutkaisempi prosessi kuin miltä äkkiseltään kuulostaa.
Tien varressa matkalla metsään kasvoi luonnonvaraisena myös avokadoja, papaijoita ja mangoja. Oi autuutta. Taisin vahingossa salakuljettaa pari kahvinpapua Japaniin. Ehkä ne kestävät Suomeen asti, ja voin jatkossa kasvattaa itse kahvini...toiveajattelua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti