Pehmeä lasku?

Täällä Tampere, kuuleeko blogosfääri? Ehtihän tässä jo tulla vieroitusoireita, mutta nyt on linjat taas auki, kiitos pöydällä nököttävän mokkulantapaisen. 

Asettuminen takaisin Suomeen on vaatinut enemmän ponnistuksia kuin osasin kuvitella. Olen asunut kodissani nyt viikon päivät, mutta suurin osa huonekaluista ja muista tavaroista on vielä joko pakattuina laatikoihin tai erinäisissä varastoissa pitkin Pirkanmaata. Löytöretkeilen kellarissa ja yritän muistella, missä laatikossa lymyävät haarukat ja veitset. Jos niitä ei löydy, voin siirtyä kokonaan syömäpuikkoihin. Passar bra.

Olen ensimmäisen Suomessa vietetyn viikon aikana ehtinyt nähdä monia ihania ihmisiä, saada kunnon räkätaudin ja parantuakin siitä, kolistellut VR:n vanhanmallisella Savon sydämeen ja takaisin, käynyt savusaunassa ja järvessä uimassa (ehkä se uinti karaisi ja vei nuhan mennessään), nuuhkinut puhdasta ilmaa ja ihastellut tähtitaivasta, syönyt niin monta pussillista salmiakkia, etten enää pysy laskuissa, käynyt Helsingissä (joka ei enää tunnukaan niin suurelta kuin ennen) ja tuntenut oloni jotenkin kotoisaksi nähdessäni siellä japanilaisia.

Iloitsen palautuneesta lukutaidosta ja asioinnin helppoudesta: virastoissa ei ole niin kafkamainen tunnelma kuin Japanissa, luukulta toiselle pompoteltaessa. Maisema on avarampi, ympäristö hiljaisempi.

Olen myös havahtunut tosiasiaan, että kotikaupunkini kadut ovat täynnä roskia, tupakantumppeja ja purkkaklönttejä, jotka liiskaantuvat kengänpohjiin. Myös varsin näkyvästi liikkeellä olevat tuulipuvut kiinnittävät huomion sen jälkeen, kun on tottunut näkemään katukuvassa lähinnä minihameita ja huikeita korkkareita tai mustavalkoisia bisnespukuja.    
 
Nyt tekisi mieli kömpiä peiton alle ja odottaa, että tavarat ja asiat löytäisivät itse paikoilleen ja arki alkaisi rullata. Tai ehkä en sittenkään toivo vielä sitä tavallista arkea, vaan leijun vielä hetken jossain kahden maailman välissä.