Ennen sitä hetkeä elo-syyskuun vaihteessa, jolloin istuimme koneessa matkalla Nagoyan kautta Sendaihin, piti hoitaa kuntoon
pari pientä käytännön asiaa.
Viime kesän jokainen lomapäivä alkoi sähköpostien lukemisella ja viestien naputtelulla. Muutamana päivänä kello herätti siippani aamuneljältä, kun tiedossa oli sovittu puhelinsoitto Japaniin tai Japanista Suomeen.
Isäntäyliopiston ja Wellbeing Centerin väen kanssa vaihdettiin sähköpostiviesti jos toinenkin. Yliopistolta piti saada virallinen kutsukirje, joka oli yksi niistä papereista, joilla haettiin vuoden työviisumia Japaniin. Täkäläisiä viranomaisia varten piti passeista ottaa useita kopioita ja liittää mukaan erinäistä lippua ja lappua. Lisäksi tarvittiin erikokoisia valokuvia, sekä värillisiä että mustavalkoisia. Kun ammattikuvaajankaan otokset eivät täyttäneet kaikkia japanilaisia standardeja ja kokovaatimuksia, otimme osan kuvista itse ja tuunasimme ne oikeankokoisiksi ja -värisiksi, vaikka laatu ehkä vähän kärsikin. (Miten sitä tulikaan aiemmin toimeen ilman photoshoppausta?)
Pientä lisäpuhdetta päiviin toivat oman asunnon vuokralle laitto ja huonekalujen raijaaminen säilöön, puhumattakaan remontin viimeistelystä. Vielä lähtöä edeltävänä yönä naputeltiin jalkalistoja paikoilleen ja vedettiin seinään viimeiset vuodat tapettia. Olisihan tuon remontin voinut rykäistä valmiiksi
vähän aikaisemmin, mutta jossittelu ei auttanut enää siinä vaiheessa.
No sitten. Asunnon hankkiminen verkon välityksellä Japanista se vasta jännittävää puuhaa oli. Wellbeing Centerin väeltä saimme vuokranvälitysfirmojen verkko-osoitteita, joiden kautta voisi kysellä asuntoja. Sivustot olivat pääosin japaninkielisiä. Osa välitysfirmojen työntekijöistä puhui jonkin verran englantia, osa ei.
Erään firman kanssa keskustelut loppuivat lyhyeen, sillä heillä ei ollut tapana vuokrata asuntoja ulkomaalaisille, eivätkä he nytkään tehneet poikkeusta. Toinen välittäjä olisi halunnut nähdä vuokralaisehdokkaat livenä ja pyysi tulemaan Japaniin ennen töidemme alkamista, katselemaan asuntoja paikan päällä ja allekirjoittamaan vuokrasopimus. Aikaa tuohon prosessiin olisi mennyt kuulemma muutama viikko. Kolmas välitysfirma teki vain kahden vuoden sopimuksia, lyhyemmät eivät tulleet kuuloonkaan. Useammalta firmalta saimme kuulla, että tarvitsisimme japanilaisen takuumiehen, jotta voisimme tehdä vuokrasopimuksen. Tuossa vaiheessa meillä ei ollut sellaisia japanilaisia luottoystäviä, jotka olisivat laittaneet ruumiinsa, sielunsa ja lompakkonsa pantiksi puolestamme.
Välillä näytti siltä, että emme parhaimmalla tahdollakaan löydä vuodeksi kattoa päämme päälle. Unohdamme koko homman, käytämme loput kesälomastamme lepuuttamalla hermoja jossain autiolla hiekkarannalla ja jatkamme syksyllä töitä Suomessa, kuten aina ennenkin. Kunnes eräs välitysfirma taipui etukäteismaksua vastaan.
Kaikkia näitä lähtövalmisteluja mutkisti se seikka, että emme olleet varmoja, milloin tarkalleen ottaen saamme viisumimme ja voimme lähteä matkaan. Niiden hankinta kun kestää yleensä muutamasta viikosta useampaan kuukauteen. Me odottelimme kuusi viikkoa. Varauduimme kuitenkin siihen, että jos emme saa viisumeita syyskuun alkuun mennessä, lähdemme Japaniin turistin statuksella ja palaamme hakemaan viisumeja Helsingistä (koska ne täytyy noutaa henkilökohtaisesti) viimeistään kolmen kuukauden kuluttua, jolloin turistiviisumi menee umpeen.
Kaikessa tohinassa lähti elopainosta muutama kilo (jotka tosin tulivat hyvin pian takaisin, kun pääsin japanilaisten herkkujen ääreen). Myöskään lähisukulaiset ja ystävät eivät säästyneet tältä ruljanssilta. Emme ehkä koskaan olisi päässeet matkaan ilman heidän kullanarvoista apuaan lähtöä edeltävinä hetkinä.
Samanlainen pyöritys jatkui Japanissa. Säästän teitä (ja itseäni, koska nyt jo huimaa) enemmältä vuodatukselta ja jatkan toisella kertaa.
