Naapurisopua

Kun japanilainen vaihtaa asuntoa tai muuttaa uuteen, on hänellä tapana viedä uusille naapureilleen lahjaksi jotain pientä. Se tuo hyvää onnea. Keräsin syksyllä liian kauan rohkeutta miettiessäni, milloin sanavarastoni olisi sen verran laaja, että voisin mennä esittäytymään aidan toiselle puolelle, eikä suustani tulisi pelkkää öö-öötä. Naapuri ehti muuttaa pois, ja uskoin epäonneni olevan taattu.

Muutaman päivän kuluttua alkoi viereiseltä tontilta kuulua kolinaa, kun uusi asukas muutti naapuriin. Hän toi vielä samana iltana lahjan, laatikollisen luonnonmehuja, ja esitteli itsensä Kochiroksi.

Vastavuoroisesti kutsuimme naapurin kahville. Hän tuli sovitusti eräänä lauantai-iltana ja viihtyi kolme tuntia. Vierailun jälkeen tuntui siltä kuin olisin juossut henkisen maratonin. Kielitaidossani ei ollut kehumista, mutta ehkä se kuuluisa kielimuuri tuona iltana vähän mureni. Niitä elämän pieniä suuria iloja, kun huomaa ymmärtävänsä, mitä toinen sanoo. Sain kuulla, että Kochirolla on myös vaimo, joka asui keväällä tilapäisesti vanhempiensa luona.

Nyt koko perhe on koossa, ja heitä on yhteensä kolme. Naapurit toivat hiljattain näytille pienen käärön, Kanna-tytön, jolla on isänsä pikimustat silmät.

 Täällä majailen