Kabukia kokemassa

Heinäkuussa Sendaissa oli tarjolla harvinaista herkkua, kun kabukiteatteri oli kiertueella kaupungissa. Minulta koko juttu olisi mennyt täysin ohi, ellei yliopiston väki olisi kutsunut näytökseen ja sitä edeltävälle kabukiluennolle.

Kiotosta Sendaihin vierailulle tullut professori kertoili tarinoita kabukin historiasta. Pääsimme aitoon fiilikseen treenaamalla kabukikävelyä ja opettelemalla näyttelijöiden lempinimiä, joita heille kannustusmielessä esityksen aikana huudetaan. Luennolla siis karjuttiin kurkku suorana. Suosittelen stressinpoistoksi.  

1600-luvulla alkunsa saanut teatteritaiteen laji sisältää niin laulua, tanssia kuin liikuttavia tarinoita. Useampaan osaan jaetut näytökset saattoivat ennen vanhaan kestää koko päivän. Kuuluisimmat vanhat kabukiteatterit ovat Kiotossa, Tokiossa ja Osakassa.

 Juliste kabukinäytöksestä

Alun perin kabukinäyttelijät olivat naisia. Lajin ympärille alkoi kuitenkin kehittyä lieveilmiöitä ja kabuki leimautui punaisten lyhtyjen kaduilla harrastettavaksi taiteen lajiksi. Ongelma ratkaistiin korvaamalla naisnäyttelijät nuorilla miehillä, joiden ulkomuoto oli solakampi ja ääni heleämpi kuin aikamiesten ja jotka suvereenisti hoitivat molemmille sukupuolille tarkoitetut roolit. Ei parannusta tilanteeseen – prostituutio kukoisti entiseen malliin. Varttuneempien herrojen täytyi siis lopultakin astua lauteille, meikata naamavärkkinsä ja opetella kabukikävelyä eli tepsuttelua jalkaterät sisäänpäin kääntyneinä, vartalon paino alhaalla ja polvet yhdessä. Yhä tänä päivänä vain ja ainoastaan miehet esittävät kabukia.

Paikallinen Kahoku Shinpo -sanomalehti ikuisti kabukikävelyn opettelun. Professori Phelan Miyagin yliopistosta (vasemmalla) suomalaisvahvistuksen kanssa esittämässä keski-ikäisen naisen kävelyä.

Kabukinäyttelijäksi ei voi ryhtyä ihan tuosta vain. Ei riitä, että palat halusta oppia. Näyttelemistä kun ei opeteta missään oppilaitoksessa, johon voisi hakeutua opiskelijaksi. Täytyy olla niin onnekas, että syntyy oikeaan sukuun, jossa lajia on harrastettu yli sukupolvien. Eräs näyttelijöistä olikin jo sukunsa kahdeksas edustaja ja perinyt nimensä isoisoiso- jne. isältään. Monet kabukinäyttelijät ovat tuttuja myös japanilaisista tv-sarjoista ja elokuvista.

Kabuki on edelleen käypää viihdettä Japanissa, vaikka se ei olekaan koko kansan huvia. Etenkään monet nuoret japanilaiset eivät ole koskaan käyneet kabukinäytöksessä.

Näytöspaikkana oli Sendain Electron Hall. Väkeä jonottamassa, osalla ykköset (eli kimonot) päällä.

Näytöksen kuvaaminen oli ehdottomasti kielletty. Lavan kuvaamista ei lasketa.

UNESCO on listannut kabukin yhdeksi mestarilajeista Masterpieces of the Oral and Intangible Heritage of Humanity -kategoriassa.

En ehkä päässyt ihan jyvälle kabukin syvimmästä olemuksesta enkä liikuttunut kyyneliin, kuten osa katsojista. En myöskään aina tiennyt, misssä kohtaa olisi pitänyt karjaista tsemppaushuutoja. Kokemus oli silti harvinaislaatuinen, kiitos siitä Miyagin yliopistolle ja prefektuurille!